?

Log in

Edelliset 10

10. huhtik. 2013

(ei otsikkoa)

Yleensä ei tule mitään mieleen. Kun pitäisi kirjoittaa. Tai tulee mieleen: kun on suihkussa, seilaa kaupan käytävillä hihkuvan ja kaikkea hyllyistä rähmivän lapsen perässä, luuttuaa koiranpissaa lattialta, makaa väsymyksen halvaannuttamana sohvannurkassa. Mutta hyvin usein vain puolinaisia ajatuksia. Vajaita lauseita. Kokonaisetkin ovat jotenkin keskeneräisiä ja väärin. Naurettavia ja noloja. Vähän niin kuin minäkin. Elämää leimaa vahva keskeneräisyyden tunne. Pitäisi olla jo vuosien päässä muttei jaksa samota sitä mitä on siinä välissä. Edes ajatuksissaan.

Nautin yksinkertaisista asioista. Auringosta, joka häikii hangen pinnasta. Koiran turkissa lattialle kulkeutuneista havunneulasista. Aamuisista rutiineista puurolautasineen ja minne milloinkin unohtuvine kahvikuppeineen. Uloslähtemisen aiheuttamasta kaaoksesta kapeassa eteisessä. Tassuja, heiluvia häntiä, haalareita pakoileva kiljuva lapsi. Lapsi, joka aamulla herää kainalosta, rutistaa kaulasta, muiskauttaa märän pusun keskelle suuta ja sanoo "äiti akas". Ajatella, olen jollekulle rakas äiti. Ihan noin vain, niin tärkeä ja ainoa maailmassa.

On niin paljon elettävää, että on hyvin vähän kirjoitettavaa ja sanottavaa. Pää on täynnä kaikkea arkipäiväistä töhkää, jota on taipuvainen pitämään pienenä ja merkityksettömänä, mutta joka sitten kuitenkin taitaa olla kaikkein merkityksellisintä. Nytkin ajattelen jääkaapissa olevaa kaalia. Kaali, mitä kaikkea siitä voikaan tehdä. Voisin tietenkin pauhata suu vaahdossa kaikesta siitä mistä kaikki muutkin vaahtoavat: hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta, vähemmistöjen sorrosta, rakkaudettomuudesta, käsittämättömästä väkivallasta. En kuitenkaan jaksa. Koska silloin en jaksaisi nauttia aamuisesta suukosta ja jäähtyneestä kahvista.

Tässä juuri nyt on aika hyvä olla. Kun ei ole oikein mitään sanottavaa. Kohta menen sänkyyn lapseni viereen, nuuhkutan niskaa, silitän pientä poskea. Kuvittelen olevani iso ja turvallinen karhuemo, jonka kylkeen pieni tuhiseva poikanen käpertyy talviunille. Siinä sitten nukumme, muusta emme tiedä.

4. tammik. 2013

Kuivat kädet

Yöllä ennen nukahtamista huomasin, että käteni ovat tuskallisen kuivat. Sormenpäissä karheaa hiekkapaperia, joka rapsaa inhottavasti väsymyksestä herkistynyttä ihoa vasten. Milloin käteni ovat alkaneet kuivua? Pidän sitä merkkinä lähestyvästä vanhuudesta. Kuten juonteet ja vatsavaivat, se piinaa minua ajatuksella kadonneista vuosista. En sanoisi sitä ikäkriisiksi, ihmisellä jolla on aina kriisi ei ole resursseja nimetä jokaista tunnetilaa erikseen.

Pitkä masennuskausi piinaa minua. Nyt masennuskin on erilaista, kun sitä ei ole aikaa jäädä potemaan. Pikkujalat töpöttävät perässäni ja pienet kädet vetävät ulos kuoresta, ulos ja ylös ja leikkimään. Katsomaan oravia lintulaudalla, lumikolaa rapunpielessä. Hihkumaan loskasta muotoillulle epämuodostuneelle lumiukolle. On iloittava asioista, lapsen tähden. Rakennettava majaa olohuoneen sohvan taakse vaikka mieli tekisi istua tuntikausia kuuman suihkun alla varpaankynsiä kaivelemassa. Muistan ensimmäisen masennukseni ajalta jolloin olin noin viisi. Maailmasta katosivat värit ja äänet. Eivät ne oikeasti kadonneet, mutta muuttuivat haaleiksi kaiuiksi siitä mitä koin ennen. Kuin joku olisi vetänyt koko universumin laminointilaitteen läpi ja siinä se sitten oli, litteä ja muovinen ja mitäänsanomaton. Olen väsynyt masennukseen, mutta vielä väsyneempi teeskentelemään ettei sitä ole. Ala-asteella opettajat ja muut oppilaat huomauttelivat (joko hyväntahtoisesti tai ärtyneesti) siitä, että nauroin koko ajan. Ja niin teinkin, nauroin vaan. Mitä ikinä tapahtuikaan, tirskahtelin, pärskähtelin, kikattelin ja hekottelin. Sain tolkuttomia naurukohtauksia joiden aikana saatoin pissiä housuuni. Oikeasti mikään ei ollut minusta hauskaa, nauru oli vain peitetarina. Kun sellaisen roolin hioo muutaman vuosikymmenen aikana huippuunsa, käy melkein jo normaalista. Melkein. Tätä nykyä minua tuntuu vaivaavan itiöitään kaikialle kakova sienimäinen hulluus. Rooli romuttuu ja päästää allaan luikertavan niljaisen rihmaston maistelemaan päivänvaloa. Ikään kuin vanhenevassa kehossa, roolissakin alkaa olemaan juonteita. Rokonarpia ja tulehduksia, kuolevaa kudosta. En oikein enää hallitse itseäni sosiaalisissa tilanteissa. Tai sitten hallinnantunne on aina ollutkin vain illuusiota. Samalla kun tietoisuuteni erkaantuu jonnekin tilanteen laitamille suuni valuttaa kuola pärskien ulos kaikenlaista, jonka pitäisi pysyä sisällä. Lähimuistini on olematon enkä koe eläväni missään hetkessä sen paremmin kuin menneessä tai tulevassa. Suoritan arkipäivää kuin työtehtävää unohtaen, että arkipäiväni on tismalleen sama asia kuin elämäni. Ulos lähteminen on raskasta. Kaikki hiertää ja kaihertaa tietoisuuden laitamilla. Kun menetän kontrollin, aloitan analyysin. Miksi sanoin niin. Miksi katsoin sillä tavalla, elehdin liian holtittomasti. Miksen reagoinut tai jos reagoin, miksi sillä tavalla enkä toisella. Olen hirveän huolestunut siitä, että joku saattaisi huomata hulluuteni, mutta kaikki keinot peitellä tuota hulluutta tai huolestumista saavat minut vaikuttamaan entistä hullummalta.

Ei hulluudessa ole mitään hävettävää. Ei ainakaan silloin jos se on vain oma kokemus eikä toisten tulkinta. Kun toissapäivänä kuuntelin leikkipuistossa erään tuntemattoman äidin tilitystä itsemurha-aikeista ja synkistä vihantunteista koin huikaisevaa yhteenkuuluvuutta. Ehkä me kaikki vain olemme näin uuvuksissa omista harhaluuloistamme. Ehkä tässä epätietoisuuden ja olemisen kauheassa limbossa ei sitten olekaan aivan niin sairas ja aivan niin yksin.

Olen joutunut hautaamaan koirani, elämäni eläimen. Kaipaan sitä otusta joka päivä. Siinä koirassa oli enemmän villieläintä kuin koiraa ja se opetti minulle kaiken siitä, mikä olemisessa on tärkeintä. Tulen menemään hautaani tietäen, että minä rakastin sitä eläintä ja se rakasti minua, vaikka se olikin sille hyvin vaikeaa enkä minä aina ollut sen arvoinen. Arvostan koiran rakkautta enemmän kuin yhtäkään tutkintotodistusta tai statusta tai määrettä minkä elämässäni voisin ansaita. En siksi, että se olisi jotenkin merkityksellisempää, vaan koska se on aidompaa. Nyt meillä on uusi koira. Rakastettava, kiltti ja viaton luontokappale, sellainen joka palvoisi minua vaikka hakkaisin sitä päivät läpeensä ja sitoisin sen talon taakse rangaistuksena siitä että peilikuvani on ruma. Se ei haasta minua tutkimaan ja erittelemään heikkouksiani ollakseni sille parempi ihminen. En tiedä onko se hyvä asia vai ei, mutta ainakin se on armollista.

Ihmisten suhteen en sen sijaan tunnu ikinä oppivan mitään. Ihmiset saavat minussa esiin rumia puolia ja heikkouksia, joista kuvittelin jo parantuneeni. Huomaan viihtyväni ihmisten seurassa, jotka elävät aivan tavallista elämää ja elävät sitä rehellisesti. Ilman jatkuvaa todistelua ja analysointia ja maailman tai itsen arvissa piehtaroimista. Jotka juovat ja syövät ja pierevät ja nauravat pieruilleen, ostavat kaupasta ruokaa miettimättä sen alkuperää ja tuntematta epämääräistä syyllisyyttä siitä että ovat elossa.

Luen taas ja kirjoitan. Kun kirjoitan, luen vain miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sellaista karsittua, analysoitua ja maltillista tekstiä, joka suitsii omaa sisäistä kertojan ääntäni käyttäytymään hillitymmin. Kun kirjoitan, siivoan kotini ja järjestän tavarat säntillisesti paikalleen. Vasta sitten sopii kaaoksen tulla, ankarasti hallittuun symboliseen järjestykseen.

En ole pelkkä pettymys, vaikka joskus tuntuukin siltä. Olen oikeasti hyvä äiti. Hieman kärsimätön ja hieman katkeroitunut tosin, mutta se on vielä korjattavissa. Taisin alkaa tavoittelemaan oman elämäni merkityksellisyyttä vasta nähtyäni vastasyntyneen lapseni luiskahtavan ulos itsestäni ja kohti maailmaa. Ajattelin, että vaikka kaikkea tämä lapsi tulee näkemään niin ei ainakaan katkeruutta omassa äidissään. Ei ainakaan sitä, että eräänä aamuna unelmatkin kuolivat ja jäljelle jäi vain tyhjä nauru.

19. maalisk. 2012

Pettynyt rakastaja

Se mikä ennen oli edessäsi ja mistä olit innoissasi, on nyt eletty ja ymmärretty ja olet pettynyt. (Siitä elokuvasta, missä näytelmäohjaaja haluaa ohjata maailman realistisimman teatteriesityksen ja päätyy lopulta rakentamaan kokonaisen kaupungin jäljitelmän, jossa joku esittää häntä itseään ja joku esittää näyttelijää, joka esittää ohjaajaa jne. Käsikirjoitettua ja epäonnistumaan tuomittua todellisuutta. Mahtava leffa, jonka katsomiseen en voinut keskittyä, olin liian raskaana.)

On mieltä musertavan lannistavaa tajuta, että olen kohta kolmekymppinen ja mätänen hiljaa (henkisesti JA fyysisesti!) sillä aikaa kun muut toteuttavat unelmiaan. Otetaan nyt esimerkiksi Katja Kettu, jonka muistan etäisesti vuodelta 2003, seisoksimassa mustana ja outona uusien kirjallisuustieteilijöiden epävarmana pälpättävän ryhmän laitamilla. Oliko huiveja? Varmaan oli huiveja, mustaa ja huiveja ja takkuinen tukka. Etäinen mielikuva kuivasta pölystä ja liian kirkkaasta auringosta, joukkoonkuulumattomuudesta ja pakottavasta tarpeesta pukeutua rumimpiin mahdollisiin kirpputorisametteihin. Oliko se vuoden jälkeen kun Kettu älysi luikkia unelmiensa perään, itse jäin vielä pelkurimaisesti ja harjaantuneen itsensäpettäjän itsepintaisuudella pettymään itseeni vähän lisää. On jännittävää, miten vuosi vuoden jälkeen epävarmat ja typeriä haaveitaan hapuilevat kirjoittajat hakeutuvat kirjallisuustieteen pariin tekemään henkistä itsemurhaa. Mikään ei tapa kirjoittamisen paloa varmemmin kuin tietoisuus toisten kirjoittajien nerouden kaavasta. Pyrkiäkö siihen tietoisesti kuten suuri Nabokov, nerouden hedelmillä ja nuorilla vaginoilla irstaillen? Vai alkoholin ja huumausaineiden kuolemankelkassa todellisuutta etäisesti siemaillen, kuten - no, kaikki. Vai neuroottisen hulluuden kiihkolla, kuten kaikki ja erityisesti Proust, tuo impotenttiuden ja äititraumojen nerollistama peräkammarin poika. Vai murskaavalla ja iän harjaannuttamalla tarkkanäköisyydellä kuin tuo kirjallisuuden suuri jumalatar Munro? Kirjoittaako pimpillä vai pimpistä. Kirjoittaako teemasta vai tunteesta, teoriasta vai kosmoksesta. Siinä hukkuu fokalisaatioon (eikä voi enää kirjoittaa kenenkään äänellä eikä kenestäkään), hukkuu rakenteisiin (miten jotain niin monimutkaisuudessaan nerokkaan systemaattista voi luoda sattumanvaraisesti?), hukkuu omaan mitättömyyteensä (oikeasti, kaikki vähänkään merkittävä on jo kauan sitten kirjoitettu, ajateltu, oivallettu ja vaikkei olisikaan, niin minun mieleni ei yllä sinne, sieluni on liian pieni). Katsoo tekstejään, yhtäaikaa kiusallisia ja suloisen kömpelöitä kuin esiteini-ikäiset tytöt aikuisen naisen vaatteissa, ripsiväriä poskipäillä ja huulipunaa hampaanvälissä, kainalot löyhkäten epävarman ja mitäänkokemattoman hien kirjomalta aikuisen naisen kukkaishajuvedeltä. Valehdeltuja ja teeskenneltyjä kokemuksia, nöyryyttäviä ja päähäntaputeltavia kuin ensimmäisen rakastajan ennenaikaiset siemensyöksyt. (Mistä näitä vertauskuvia oikein tulee?) Ja sitten sitä havahtuu haaveksimasta. Ja luovuttaa. Ja vammautuu. Ja lakkaa tavoittelemasta. Ja vammautuu lisää. Ja eksyy lopullisesti.
(Tai saa jonkun burnouttia muistuttavan, menettää hiuksensa, ja yöunensa, alkaa hikoilemaan hillittömästi julkisilla paikoilla. Viimein ymmärtää, että tälle on tultava loppu, joskus on lakattava eksymästä ja alettava - vaikka väkisin - löytämään.) Sitten istutaan nyt jo edesmenneen vaarin kanssa olohuoneessa, kello seinällä tik tak, vaari kertoo poukkoilevaa tarinaa nuoruutensa lavatansseista ja PAM. Siinä se on, itu. Joka istutetaan pakkomielteen otolliseen maaperään, kuivaan kaikkien niiden kolkkojen ja itsesäälin täyteisten vuosien jälkeen. Sinne se kuitenkin juurtuu, leviää kuin  nälkäinen syöpä, tulee uniin ja tulee päivällä silmän taakse nykimään, tulee vastaantulijoiden kasvoihin ja tuulessa heiluviin pensaisiin, jäytää lihaa, kudosta, mieltä ja muistoja kunnes pakotetaan oksennuksen lailla ulos epävarmana ja raakana, raastetaan, riisutaan, väännetään nurinkurin, poispyyhitään, niellään ja uudelleenoksennetaan ja kärsitään ja huudetaan kun ei pystytä taivuttamaan kieltä mielen silmiksi. Tai istutaan auton ratissa moottoritiellä kun vain sekunnin murto-osan loistavat hekumalliset ajatukset imeytyvät unohduksen ahnaaseen nieluun.

No, Katja Kettu sai runebergin palkinnon ja asuu taiteilijatalossa. Minä kirjoitin eilen kuitin taakse kaksi lausetta. Katja Kettu kirjoittaa ehkä kehnoja kolumneja, mutta minä kirjoitan blogia, jolla on arviolta kaksi lukijaa. Niin, ei tietenkään pitäisi vertailla. Mutta jos vertailee, alkaa erehdyttävästi näyttämään siltä, että suuri potentiaali on loppuunodotettu ja hukkaan heitetty. Jäljellä on 29 vuotias helvetin väsynyt ja helvetin turhautunut kotiäiti. Joka keittää puuroa, pyyhkii pölyjä, tuijottaa seinää, vaihtaa vaippoja, puhuu tyhjänpäiväisiä (aa, katsos, koirankakka unohtunut lumihankeen, joutsen lentää pellon yli, missä viipyy posti missä, otetaanko kulta vaatteet pois otetaanko, tehdäänkö makaronilaatikkoa, kuoritaanko perunaa, suurustetaanko nakkikastiketta, vittu kuka imuroi, no minä, minä teen kaiken ja minä nalkutan ja nalkutan lisää koska totuuksista on jo puhuttu riittämiin eikä siltikään tehty niille mitään, suukotetaan sammakkoa suukotetaan, katsotaan kun taikuri savinen tekee strutsin muovailuvahasta, vittu missä minä olen, no tässä, kaakatan kuin heikkomielinen pää raskaana arkipäivästä, olen menetetty tapaus, muodoton möntti savea lattialaudan välissä ja imuroin, imuroin hartaasti, jyystän kovettunutta kastiketahraa induktioliedeltä niin kauan, että näen siinä liedellä naamani, mustan pinnan vääristämän ja epäsymmetrisen, tuijotan sitä, tuijotan niin kauan että luulen tulleeni hulluksi, mutta ei, menen taas vaihtamaan vaippaa ja pesemään paskaista persettä ja rakastamaan) ja tyhmistyy päivä päivältä enemmän. Teen kai kaikkeni tehdäkseni kirjoittamisesta itselleni mahdotonta. On niin paljon turvallisempaa olla pettynyt itseensä kuin unelmiin.

Mutta silti joku osa pakenee jakomielitautista itsesensuuria ja kirjoittaa. Löysin koneelta 50 liuskaa käsittelemätöntä raakatekstiä, muistikirjoissa on melkein samanlainen läjä lisää. Milloin tämä tapahtui? Milloin aloin näkemään unta päähenkilöstäni kuin läheisestä perheenjäsenestä? Ehkä tulen hulluksi: kuulen seinien läpi puhetta ja kolinaa autioista huoneista, kellarissa ovet avautuvat ja valot syttyvät itsestään. Yhtenä päivänä joku (vai jokin?) oli levitellyt lapsenruuat pitkin vastapestyjä astioita ja kaakeleita. Yläkerrassa matto oli itsestään siirtynyt toiseen huoneeseen ja talo nielee esineitä kuin musta aukko materiaa. Ehkä se on hulluutta, ehkä levitän sitä muihinkin kuin homesieni itiöitä, huomaamatta ja näkymättömästi. Mutta sitten isoäiti tulee kylään ja saa vilunväreitä, käskee nukkumaan toinen silmä auki ja kertoo ystävästään, jonka piti vaihtaa kotia kun joka ilta joku istui hänen rintakehänsä päälle henkeä salpaamaan. Elämme omituisessa maailmassa, täällä vanhojen ja kaikennähneiden seinien sisällä.

Odotan kesää ja ääretöntä korpea, jota aion samota yksin koiran ja ajatusteni kanssa. Niin kuin lapsena, itseni unohtaneena ja auki kaiken maailman ajatusten tulla ja laskeutua. Olen heittänyt kaiken muun menemään, jäljellä enää tuhansien eurojen arvosta palutettavia valtion tukia ja tämä. Työhuoneen takassa ja mielen perukoilla nälkäinen kytevä hiillos, joka kaipaa kohennusta ja rohkaisua.

(Ja tiedän, olen pateettinen typerys. Mutta jonnekin tätä suunnatonta turhautumista omaan kyvyttömyyteensä täytyy ryöpsäytellä. Kahden lukijan lukijakunnalla on varaa olla pateettinen paskanjauhaja).

14. helmik. 2012

Missä olet, Mateo!

Siinä kesti melkein kaksi vuotta, että uskaltauduin käymään läpi reissukuvia. En tiedä mitä pelkäsin, sitäkö ettei siitäkään oppinut mitään vai sitäkö, että sinne kaipaisi takaisin. Ei mikään voita sitä riippumattomuuden ja vapauden tunnetta kun koko omaisuus on sullottu 50 litran rinkkaan ja johonkin nuhjuiseen tienvarsikojusta ostettuun kangaskassiin, edellisestä suihkusta on jo liian kauan aika (paskat siitä!) ja melkein puolikkaan maailman kartta avoinna siinä hiekalla bussiaseman virkaa toimittavan hökkelin ja tomusta mustien varpaiden edessä. Housuissa kolmen maan asfaltit, hiekkatiet, likaiset hostellit, chilikastikkeet ja torakoiden valtaamat paskaiset käymälät pinttyneinä likaläikkinä, paidassa tissin kohdalla reikä ja kainalossa mätäpaise, muiden turistien katseissa inhoa ja ihailua, molempia yhtäaikaa. Ei sillä, etteikö matkailu olisi aina röyhkeää, ylimielistä ja vastuutonta, mutta on maailmankolkkia missä pakettiturismi pitäisi kieltää kokonaan. Ei sillä, että soolomatkailukaan eettistä olisi, parasta mitä kaltaisemme ihmiset voivat tehdä maailmalle on pysyä kotona. Eikä sillä, että uima-altaissa olisi mitään vikaa, mutta minä nautin annokseni eksotiikkaa mieluiten höystettynä tujauksella paskaa ja epämukavuutta ja niin tekisivät monet muutkin jos uskaltaisivat. (Mitä elämää se sellainen on, josta pitää lähteä välillä lomalle?). Tätä optimisti nimittäisi seikkailunhaluksi, pessimisti liian hyvään tottuneen länsimaalaisen pullamössötorvelon alitajuiseksi vastoinkäymisten kaipuuksi. Niitä päiviä, kun matkasimme kambodzalaisen lava-auton lavalla laatikko- ja tavararöykkiön päällä matkalla kusemaan Pol Potin (“it´s up to history to judge”) haudalle, yli kuoppaisten punatomuisten teiden, ohi autiomaan, yli jokeen vajonneiden siltojen tilalle rakennettujen hatarien pitkospuiden, 14 tuntia perse mustelmilla vain huomataksemme, että Pol Potin hauta sijaitsee 400 kilometriä luoteeseen eikä kumpikaan siinä idioottimaisen päähänpiston aiheuttamassa euforiassa ollut lukenut matkaoppaiden paikannimiä tarpeeksi huolellisesti. Perillä kilometrin pituinen kahden kioskin ja yhden hostellin reunustama tomuinen tie keskellä kuivaa autiomaata, ikkunoissa likaisia kasvoja ja pelokkaita silmiä. Voi niitä päiviä Trans- Siperian junassa kun supernaiivi Mateo työnsi nenäänsä kahden euron kolikon rakentaessaan pedanttisen haltioituneesti itselleen majoneesi-kaviaari-suolakurkku-sardiini-voileipää ja ajattelin, että voiko noin viaton ja viattomuudessaan yksinkertainen ihminen selvitä hengissä tässä maailmassa, aivan yksin ja niin vailla ennakkoluuloja. (Myöhemmin menimme kolme kertaa ristiin Pekingin metrossa ja sitten Mateo katosi, luoja tietää mitä hänelle tapahtui, viimeksi kuulin, että hän oli saanut käyttää ilmaiseksi jonkun rikkaan kiinalaistaiteilijan ateljeeta valokuvanäyttelyn pitämiseen ja se kuulosti jokseenkin oudolta, muttei kohtalokkaalla vaan perverssillä tavalla). Mateolla oli kiehtovin maailmankatsomus ikinä, olin lumoutunut hänen eleettömästä, mutta piinallisen tarkkanäköisestä tavastaan valokuvata ja piirtää sarjakuvaa. Niin yksinkertaista, niin ihastuttavalla tavalla totta! Toivon, että hän luo Aasiassa uraa eikä loju raiskattuna ja paloiteltuna Pekingiläisen sivukujan roskameressä. Voi niitä houruisia päiviä laosilaisessa paratiisissa tuoksuvien vuorten ja kuun valossa kimmeltävän joen katveessa, kun kuuntelin tuntikaupalla maailmalle eksyneiden elämäntarinoita, senkin vinonaamaisen ja harvatukkaisen ruotsalaispojan, joka oli sairastunut johonkin täiden levittämään tartuntatautiin Lontoossa ja vietti vuoden ajan yönsä parakissa, jossa mustaihoiset heronistimiehet katsoivat päivästä toiseen dokumentteja prinsessa Dianasta ja runkkasivat. Senkin ohikulkevan australialaispojan, joka oli matkustanut sienipäissään taivaaseen ja saanut kuulla Jumalalta, että elämää oli jäljellä enää kolme päivää. Senkin tytön, joka oli myyty vaimoksi Kiinaan vanhalle miehelle, mutta joka oli viiltänyt kasvoihinsa pitkän arven muuttuakseen liian rumaksi jopa vanhan kiimaisen miehen silmissä. Ja voi niitä päiviä keskellä viidakkoa keskellä vierasta maailmaa, jossa rakastettiin ventovieraitakin ehdoitta ja syvästi, jossa itkettiin kauan viipyneiden länsimaalaisten hedonistien lähtöä kuin läheisten kuolemaa, jossa huomasin olevani peruuttamattomasti oman maailmani saastuttama ja etten koskaan milloinkaan enää olisi niin viaton ja niin auki, vaan minussa asuu ja tulee aina asumaan petos, valhe ja välinpitämättömyys. Vaikka en niitä itse harjoittaisikaan, ne värittävät maailman minne ikinä katsonkaan enkä pysty koskaan rakastamaan ketään niin ehdoitta, kuin ne viidakossa asuvat ihmiset rakastivat jopa omahyväisiä ja kusipäisiä turisteja.
Paitsi lastani.

Nyt kun olen täällä jumissa ja pysähdyksissä, keskellä suomalaista hiljaista maalaismaisemaa ympärilläni ikivanhat seinät, en osaa enää kaivata niitä meluisia kujia ja jatkuvaa liikettä. Enkä voisikaan kaivata, viimeistään lapsi sitoo ihmisen johonkin aikaan ja paikkaan peruuttamattomasti. Vaikka lähtisinkin, en olisi enää kokonainen. Päivät toistuvat rauhoittavan samankaltaisina ja tuijotan takkatulta ajatellen, että ajatukseni eivät ole koskaan kadonneet näin nopeasti. Kaikki unohtuu ja muuttuu merkityksettömäksi, ulkona tuuli narisuttaa vanhoja hirsiä ja minä teen parhaani ollakseni hyvä äiti. Että edes tämän tekisin hyvin, toteuttaisin huolella ja sinnikkäästi loppuun asti. Yhdenkään kotini seiniä en ole näin hyvin oppinut tuntemaan, vielä kertaakaan ollut näin aidosti oma itseni. Kun karsii kaiken sosiaalisen kanssakäymisen minimiin, voi lakata esittämästä sitä mielenkiintoista ja sanavalmista minuuttaan ja olla. Ameebamaisen, yksisoluisen eliön tavoin vain olla, syödä ja ulostaa. Sitten peilistä takaisin tuijottaa vain se tylsä, aivan tavallinen, väsynyt ja elämän kuluttama minä. Se hieman omituinen, kärttyinen ja helposti erakoituva minä. Piinallisen vanha (missä välissä tämä kaikki elämä tapahtui minulle?), piinallisen myöhään kehittyvä minä. Ajattelen menneitä vuosia ja häpeän syvästi. Tätäkö se on, aikuistuminen. Pelkkää katkeroitumista omaan typeryyteensä ja koskaan ei tule sen valmiimmaksi.

Olisin edes vähemmän kiihkeä. Olisin maltillinen, jaksaisin vain tarkkailla ja olla hiljaa.

Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut sitten rakastumisen. En ikinä uskonut, että se voisi tuntua näin hyvältä. Siltä, että on jonkun täydellisen totuuden äärellä. Vaikka sitä ei täysin ymmärräkään, riittää kun tietää sen olevan tässä. Olla täydellisen, ehdottoman, uhrautuvan, kuolemaankin valmiin rakastunut toiseen ihmiseen. Sitä varmuutta ei saa mistään muualta, näin meidät on rakennettu. (Toki sen kaipuun voi hukuttaa suorittamiseen, matkusteluun, harrasteluun, uranluomiseen, materian keruuseen, minänpalvomiseen, irtosuhteisiin, parisuhteisiin, omistamiseen, itsensä kehittämiseen, mutta se ei ole ikinä samaa. Niistä tyhjiö ei koskaan täyty, mutta tästä se tulvii yli.) Vanhemmuudessa on varmaan jotain hyvin paljon samaa kuin uskoontulemisessa. Kummankaan aiheuttamaa hurmosta ja varmuutta paremmasta ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin ne kokee itse.

Pitäisi miettiä, missä asumme ensi vuonna. Pitäisi löytää uusi auto, pitäisi hankkia toinen koira. Pitäisi ajatella tulevaisuutta, pitäisi valmistua koulusta, pitäisi päättää mitä helvettiä haluaa. Pitäisi lakata miettimästä, pitäisi alkaa tekemään.

Tekstiä on sentään syntynyt. Huvittavaa sinänsä, että hölmön tarinani keskeisiä hahmoja yhdistää kyvyttömyys rakastaa ja  tavoitella rakastamaansa.

18. tammik. 2012

Hiljaista.

Pitkän radiohiljaisuuden aikana on tapahtunut seuraavaa:

Olen muuttanut maalle kartanokommuuniin. Kyllästyimme ahdistavaan ja lamauttavaan radanvarsikaupunkielämään alati kohoavine vuokrineen ja vittumaisine ihmisineen. Kävimme katsomassa tätä taloa alunperin "huviksemme", tarkoituksena oli vain käydä haaveilemassa paremmasta elämästä. Nyt meitä asuu täällä talvisessa idyllissä postinkantaja, kotiäiti (opiskelija), kaupan kassa ja sairaseläkeläinen. Unohtamatta vauvaa ja viittä koiraa. Absurdia, mutta ei läheskään niin kaoottista kuin voisi kuvitella. Usein unohdan, etten ole täällä yksin. Tämä talo on valtava. Vetoinen ja nariseva, täynnä henkiä ja nurkissa rahistelevia hiiriä. Tänä vuonna se täyttää 90 vuotta. Takkatulet rätisevät ja villasukat ovat aina kadoksissa. Kuljen pitkin poikin metsiköissä ja unohdan kaiken. Öisin nukun niin sikeästi, että unohdan vielä lisää.

Lapsi kasvaa. Tunnen itseni vanhaksi ja hitaaksi, samaan aikaan kaiken menettäneeksi ja kaiken saaneeksi. Olen kohta vasta (vasta!) kolmekymppinen, mutta uskon tietäväni miltä vanhuus tuntuu. Eräänä iltana aloin melkein itkemään, koska minusta tuntui, että olen menettänyt iäksi kaiken kaipauksen. Ennen kaipasin aina jotain ja aina jonnekin. Halusin ei- mitään ja ei-minnekään, jonnekin vaan missä on erilaista, uutta, outoa ja vierasta. Nyt en kaipaa mitään, en halua mitään. Olen täysin tyytyväinen elämän verkkaisuuteen ja tapahtumattomuuteen. Miten tyypillistä, että kaipaan tasapainoa, kun saan tasapainoa kaipaan kaaosta. Tai ei, ei kaaosta. Intohimoa ja odotusta? Jotain sellaista määrittelemätöntä elämännälkäistä euforiaa, jonka sivuoire on itsetuhoisuus. Nyt olen vain niin saatanan järkähtämätön ja pysähdyksissä. Ankkuroitunut näihin ihmisiin, seiniin ja puiden latvuksiin. Olen läsnä muille, mutta poissa itseltäni. Tiedän, että nyt se on tarpeellista ja tulee vielä toinen aika - mutta kello käy ja ajatukset karkaavat.

En itke vieläkään. Itse asiassa en ole itkenyt kertaakaan lapsen syntymän jälkeen. Sitä ennen tulvin ja pärskin pienimmästäkin ärsykkeestä. IImeisesti itken ennemmin televisiomainoksien koirien lojaalin luonteen kuin kuolleiden läheisteni tähden. Mitä se minusta kertoo, en halua tietää.

Olen kokenut eräänlaisen henkilökohtaisen valaistumisen ja vapautumisen tunteen kulkiessani näillä hiljaisilla kyläteillä. Kulkea vaan, ilman että kukaan tulee vastaan. En tiedä mikä ihmisen voisi tehdä tämän onnellisemmaksi. Vaalin tätä vasta löydettyä perheen ja yksinäisyyden tasapainoa. Hiljalleen alan taas huomata kaiken. Puun latvassa istuvan harakan, oravan pienet polut kuusen juurella, lumihangen alta kirkkaan punaisena helottavan verijäljen siinä kohtaa, missä tuntematon koira tavoitti saaliinsa. Metsäpuron kirkkauden, peltojen ja sähkölinjojen ylle kohoavan kuun tummina tuijottavat meret.

Ajattelen lakkaamatta sitä toista maailmaa ja sen ihmisiä. Toistaiseksi se kaikki elää vain tyhjän valkoisen sivun kauheassa äärettömyydessä. (Ja keskellä ajatuksiani se ahnas musta aukko, jonka kitaan kaikki valuu ellen pian tartu toimeen).

27. elok. 2011

Äiti

Yritin kirjoittaa tänne lukuisia kertoja, maatessani olohuoneen sohvalla tuuletin naamani edessä, paisuneena, sinisenä ja turvonneena kuin vedessä viikkoja lionnut vainaja. Olisin kertonut odottamisesta, kaiken odottamisen äidistä, odottamisen ultimaattisesta kulminaatiopisteestä. Siitä, kun odotus muuttuu fyysiseksi jomottavaksi paineeksi, seinät ympärillä pusertuvat silmistä sisään ja porautuvat kalloon, kun sitä yrittää nousta sohvalta sinisillä jättimäisillä norsun jaloillaan, muttei jaksa nostaa sitä kaikkea kudoksen sisään keräytynyttä nestettä, kun lakkaa tuntemasta pakokauhua tai kauhua ja jäljelle jää vain pelkkä jähmeä, upottava ja oksettava - odotus.

Mutta mistä muusta olisin kirjoittanut jo vuosikaudet, kuin odottamisesta. Minä teen odottamisesta taidetta, huonoa runoutta ja elämäntavan. Viimeisin vuosi elämästäni on ollut odottamisen suhteen silkkaa infernaalista ilotulitusta, tiedostava noidankehä ja kärsimysnäytelmä. Olen ollut yhtä lamaantunut kuin peura ajovaloissa; näen kyllä, että kuolemahan se sieltä tulee kun tarpeeksi kauan odottaa, mutta toimimaan käskevät sähköimpulssit päässäni lyövät vain tyhjää, mitään ei tapahdu. Ja se lähestyy.

Ilmeisesti odotin, että fyysinen odotus lopettaisi henkisen, mutta niin ei käynyt. Joistakin naisista tulee raskaana ollessa luovempia ja pystyvämpiä kuin koskaan, minusta tuli vain lihava ja haiseva ameeban kaltainen tahdoton olio, joka tunki toisella kädellä jatkuvana virtana ruokaa suustaan sisään samalla kun toinen käsi käsitteli kaukosäädintä. En lukenut kirjan kirjaa, kirjoittanut esseen esseetä, ajatellut ajatuksen ajatusta (merkityksellistä sellaista) kirjoittanut sanan sanaa (hyvää sellaista), tuntenut tunteen tunnetta (todellista sellaista). Lopulta, kun maaginen laskettu aika oli ja meni eikä odotus päättynyt, olisin varmasti menettänyt järkeni jos se enää tuossa vaiheessa olisi ollut ylipäätään paikalla. Mitä tuli siihen taianomaiseen äitiyden ja ylimaallisen rakkauden tunteeseen, jota kuulema niin monet naiset odottaessaan tuntevat, oikein pakahtuvat tuon hekumallisen tunteen voimallisuuteen...En minä. Minä en tuntenut mitään. Paitsi suutani lähestyvän suklaapatukan sulaneen kuorrutteen makkaramaisiksi pötköiksi paisuneita sormia vasten.

No, pappa kuoli. En ole käsittänyt tai käsitellyt tätä kuolemaa vielä ollenkaan. Enkä siis myöskään itkenyt, lukuun ottamatta huonoja uutisia sisältäneen puhelun aiheuttamaa, minuutin pituista hysteeristä kakomista ja pärskimistä. Osaahan sitä odottaa vanhan ja sairaan ihmisen poismenoa, mutta silti se iskee. Kaikki se, mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa, olla enemmän paikalla ja läsnä, kuunnella, ymmärtää, rakastaa. Ei ajatella, että huomenna, ensi kuussa, ensi vuonna. Koska siitä tulee sekunneissa vain ei koskaan. Joskus ennen pappa oli minulle kuin toinen isä. Nyt enemmänkin kadotettua aikaa ja kadonneita tarinoita. Tavallaan luovuin hänestä jo kauan sitten, mutta ei se tee lopullisesta lähdöstä yhtään sen helpompaa. Vaikka etukäteen, lukuisina unettomina öinä, itkisi kuvitteellisia kuolemia. Sisälläni on suuri, muodoton aukko täynnä itkemätöntä itkua. En tiedä, mitä tehdä sille.
Koska siniset, muodottomat jalkani niagaramaisine nestevarastoineen eivät kantaneet minua hautajaisiin, kävin myöhemmin mummon kanssa haudalla viemässä kukkia (mummon kasvot, jotka suru ja yksinäisyys ovat vetäneet vinoon, minä voin kuvitella sen, minä pelkään sitä, minä pakenen sitä kääntämällä kasvoni suureen petäjään, jonka alle pappa oli kuulema pyytänyt päästä, samalla kun oli pyytänyt päästä elämästä) enkä osannut itkeä vieläkään. Haravoin vaan hautakummulle nättejä kuvioita. Että olisi nättiä, hautakumpu nättinä petäjän alla. Mummo vinoine kasvoineen toisteli, miten kamalan ruma se hautakumpu on kun ei ole nurmea. Että sitten kun tulee nurmi, on kaikki paremmin. Kenelle? Tuskin mummolle. Ei 50 vuoden läsnäolo mihinkään kaikkoa, mustana aukkonahan se mummoa tuijottaa, päivästä toiseen. En kestänyt katsoa myöskään omaa puolisoani, lastani, onneani. Se tuntui liian räikeältä (liian tietämättömältä?) siinä toisen ihmisen elämänmittaisen rakkauden hautakummulla. Erääseen adressiin olivat naapurin (nyt jo aikuiset) lapset kirjoittaneet: "suurta tarinankertojaa vielä kerran lämmöllä ja kunnioituksella muistaen". Pappahan se oli, joka minuun tarinat istutti, halun värittää ja kuvittaa, muistella, kuvitella. Miten sellaista voi kenellekään koskaan korvata tai miten siitä voi kylliksi kiittää? Nyt on joka tapauksessa myöhäistä.

No, sitten synnytin tyttären. Lukuisien väärien hälytyksien jälkeen en ihmetellyt öisiä supistuksia kunnes aamulla lähdin sovitulle lääkärikäynnille ja koira jäi ulvomaan perääni. Niin kosketuksissa olen kehooni ja naiseuteeni, että koirakin tiesi ennen minua. Lääkärissä sain kuulla, että synnytys on käynnistynyt. Ei siitä tämän enempää: joku vuorollaan ronkkii jalkoväliä, arvioidaan edistystä, tuskan riittävyyttä, toimenpiteiden tarpeellisuutta. Sairaalan lattioille valahtavia nesteitä, tuntikausien huutamista ilokaasumaskiin. Surrealistisia ajatuskeloja tuskan keskellä ja sen ytimessä. Taianomaista yhteyttä omaan kuolevaisuuteen. Ja sitten, sitten, pelkkää eläimellistä voimaa ja tahtoa kun vauva mustine silmineen työntyy minusta ulos ja olen supersynnyttäjä, siedän kaiken maailman kivun, voitan kuoleman ja synnytän elämää. Ettekä usko, eikä kukaan usko enkä minäkään, mutta minä synnytin tummatukkaisen tytön. Ehkä SEN tummatukkaisen tytön, josta uneksin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana? Itseni näköisen, ihanan ihanan tyttären minä sain. Elämä on täynnä omituisia tapahtumia ja yhteyksiä. En minä niitä yritä ymmärtää, saati selittää.

Ja nyt olen äiti. Sanaton ja lamaantunut edelleen, mutta ehkä hieman enemmän hereillä. Ainakin niin helvetin paljaana, ettei tämän rinnalla mikään ole mitään. Ja nyt sitä sitten on auki kaikille maailman hirveimmille hirveyksille, hirviöille (ne lukemattomat valvepainajaiset joita olen nähnyt pedofiileistä, lapsia raatelevista koirista, lapsettomista epätoivoisista pariskunnista jotka kaappaavat toisten lapsia, tuulessa irtoavista ja lastenvaunujen päälle tippuvista katoista, banaanilaatikossa matkustaneista myrkkyhämähäkeistä..) ja kaikelle mikä ei ole edes mahdollista, mutta jota on mahdollista pelätä. Mikään ei ole tämän jälkeen niin kuin ennen, mutta ei sillä tavalla kuin etukäteen odotin. Minä ja lapsettomat ystäväni olemme toistuvasti kuulleet äitien suista, miten emme tiedä elämästä mitään kun meillä ei ole lapsia. On hirveän ylimielistä ja epäoikeudenmukaista sanoa niin, elämässä on toki muutakin kärsimystä ja onnea kuin lasten tuottama. Nyt kun olen itse äiti, sanoisin että lapsettomat ihmiset tietävät kyllä elämästä, mutta eivät menettämisestä. Kovin ovat kevyitä ne asiat, joiden menettämistä ennen pelkäsin. Olemattomia. Vaikkakin kovin raastavaa, niin vanhemmuus on myös terapeuttista. Tähän loppuu se turhan itkeminen ja olemattomien ongelmien elättely. Ihmisestä tulee enemmän kuin itse, itselle jää vähemmän tilaa. Hyvä niin. Kenenkään ei kuuluisi vatvoa vaan minuuttaan päivästä toiseen, se on luonnotonta.

Arki on ulosteita, tissejä ja väsymystä. Mutta myös onnea ja rakkautta. Rakastan elämääni niin paljon, että...jotain. On miellyttävää huomata, että elämässä on niin suuria asioita, ettei niille vaan löydy sanoja. Kerrankin minä koen jotain, mitä en voi selittää tai kuvailla tyhjäksi.

17. toukok. 2011

(ei otsikkoa)

Olen unohtanut että harrastan tällaistakin, kirjoittelen tyhjyydelle tyhjyydestä. Mitäpä minun elämääni, ei mitään. Kuka jaksaisi kirjoittaa tavanomaisista asioista, autokorjaamoiden likaisista miehistä ruskeine hampaineen, raivonpurkauksista kassajonossa kun ihmiset eivät osaa kunnioittaa mitään muuta minuutta kuin omaansa, lusikalla tyhjiksi kalvetuista kiiveistä, mullasta ja siemenistä, turkooseista ja vihreistä seinistä, loputtomista metsäretkistä, koiraa pakenevista rusakoista ja väkivaltaisista kissoista, kohdun sisäpintaa potkivista, harovista ja tunnustelevista pienistä jäsenistä, rahahuolista, ajan pakenemisesta, itsensä pieneksi ja tyhjäksi tuntemisesta, pelosta, vihasta, väsymyksestä, pelosta, öistä jolloin herää kello 05.00. eikä tiedä miksi, kestää kauan hahmottaa huoneen ääriviivat, vieressä nukkuva ihminen, viereisissä huoneissa nukkuvat eläimet, tässä ollaan, ollaan edelleen. Mikä on elämisen ja elossa olemisen ero? Eräänä päivänä junassa tuli valtava tyhjyys ja huomasin ajattelevani, että on aivan sama elääkö vai onko kuollut, aivan sama. Minä, raskaana oleva nainen, elämän alttari jne jne ajattelin siinä, että olisipas mukavaa kuolla, unohtaa ja tulla unohdetuksi niin ei tarvitsisi olla koko ajan täyttämässä jotain Tehtävää, vastaamassa jonkun tai jonkin tai kuvitellun vaatimuksiin, ahtautumassa joihinkin teennäisiin ääriviivoihin (teeskentelemässä että kiinnostaa kun ei kiinnosta vittujakaan), todistelemassa itselleen että vielä minustakin jotain tulee, ottamassa vastuulleen sanoja joiden merkityksiä ei ikinä ymmärrä. Vittu.

Mutta ei semmoista pitäisi tunnustaa, luulevat sitä masennukseksi. Elämän merkityksellisyyden kyseenalaistaminen on aina merkki masennuksesta, eikö? Jos ei ole onnellinen siinä surkeassa elämän jäljitelmässä mistä oikein unelmoidaan, koulutuksista ja hyvistä työpaikoista ja siitä, että joku katsoo kahvihuoneessa ja ajattelee, että onpas fiksu tyyppi, kyllä, fiksu tosiaankin. Ja sitten sitä esitetään vaatimatonta ja uskotellaan itselle, että en minä tämän vuoksi tätä tee, tätä jotain merkityksetöntä paskanjauhamistyötä tässä merkityksettömässä paskanjauhamisvirastossa tässä merkityksettömässä paskanjauhajien yhteisössä. Ja siinä on koko surkean ihmiselämän tarkoitus, olla Jonkun silmissä Jotain. Vittu. Ja jos ei siinä osaa olla, on masentunut, pimpelipom. Yksi jää ilman tuolia, ei niitä kaikille riitä, tietenkään, sehän on leikin idea. Jännitys siitä, että kuka saa ja kuka jää ilman. Jos jää ilman tuolia, pitää seisoa omilla jaloillaan, onko se sitten niin pahasta?

Ihmisiin pettyminen on raskasta puuhaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän sitä jaksan. Sen vähemmän sitä jaksan, mitä enemmän ajattelen lastani. Mitä minä sillekin opetan, tämmöinen typerä ja vihainen nainen? Opetan itkettämään imatralaisia uusnatseja grillijonossa? Opetan pelkällä katseella saamaan toisen kädet vapisemaan? Opetan näkemään ihmisestä sen kaikkein kuonaisimman ryönän? Opetan puremaan salamannopeasti, keskelle sielua? Opetan olemaan itkemättä muiden nähden tai tähden?
Tai: rakastamaan niin helvetisti, niin helvetin paljon ja raskaasti ja kaikin voimin, tarttumaan kiinni ja takertumaan, iäksi olemaan luovuttamatta, katoamatta, unohtamatta.
Itselleen voi valehdella niin paljon kuin ikinä jaksaa, mutta lapselleen ei. Saatanan pelottavaa puuhaa tämä äitiys.

Tähän aikaan vuodesta harmaina päivinä voi ennen pimeän tuloa mennä ulos, vaikkapa metsään. Silloin maailma on kummallisen värinen, väritön ja kalvakka. Ikään kuin harmaa, mutta läpikuultava. Pienenä ajattelin, että tältä näyttää sitten kun on kuollut. Maailmasta on mennyt maku ja värit ovat haalistuneet. Ikään kuin joku olisi raaputtanut kaiken ilon ja kokemuksen pois ja jäljelle olisi jäänyt vain harmaa kaiku. Silloin minut valtaa kummallinen tunne siitä, että tiesin lapsena enemmän kuin nyt. Ja mitä siihen voi sanoa, ei muuta kuin että on sama elääkö vai ei, kaiken merkityksellisen on maailmasta tiennyt aina.

27. huhtik. 2011

Sitten ja sitten

Ilmeisesti viimeisimpien merkintöjeni informaatioarvo on ollut niin nolla, että ne ovat kadonneet. Mystistä, muttei kohtalokasta. Elämässäni on aika vähän jännitystä näinä päivinä.

No, olen muuttanut. Tai oleMME. Uusi koti on kiva, rivitalossa. Aika on mennyt remonteeratessa ja aikatauluttaessa. Mies tekee kaikki illat Helsingissä päättötyötään ja minä yritän keikkua järkyttävän esseemäärän ja väsymyksen välimaastossa. Kyllä se tästä, vaikka sitten jäisi osa kesälle. En halua stressata, stressi on myrkkyä.

Sitten vain olen ja paisun. Maha alkaa olemaan jo hurja, enkä ole vieläkään oikein ymmärtänyt mitä nyt tapahtuu. Ehkä sen tajuaa vasta sitten, kun lapsi syntyy. Muuttuu konkreettiseksi. Kaikkeen kun tottuu ja turtuu, jopa vatsan sisällä potkivaan muukalaiseen.

Sitten itken vaan, kaiken takia. Tänään istuin terveyskeskuksen odotushuoneessa ja aloin itkemään, koska kotilieden artikkelissa joku nainen kertoi, millainen oli heidän koiranpentunsa ensimmäinen päivä uudessa kodissa. Sitten itkin kun joku nainen ei saanut vauvansa itkua loppumaan. Se oli sietämätöntä, oikein tisseihin sattui.

Eikä sitten muuta. Paitsi että olen jotenkin äärimmäisen rakastunut mieheeni. Kai olen aina, mutta jotenkin olen taas havahtunut siihen tunteeseen. Ettei se vaan katoa, hullu rakkaus!

Kevät, ihana ihana. Pihaan laitan auringonkukkia. Paljon ja erivärisiä. Ja apilaa ja niittykukkia. Ja pensaita ja porkkanoita. Tilliä, salaattia, yrttejä. Tomaatintaimi kasvaa jo ikkunalla ja chilissä kypsyy kaksi chiliä. Olisipa jo kesä, pääsisin minäkin tästä mahassa kasvavasta hedelmästä ja näkisin viimein, kuka se siellä virtsarakkoani ja kylkiluitani kolkuttelee!

23. maalisk. 2011

Mun päivä

Vaikka juuri julistin, etten kirjoittele mitään meemejä niin hähä, muutin mieleni, koska naisena ja ihmisenä se on minun perusoikeuteni. Tai muutin mieleni osittain, koska aion kirjoittaa muuttopuuhia paetakseni vain Minun Päivästäni. (Voidakseni todeta, ettei elämäni todellakaan ole kovin värikästä tai edes keskinkertaista, mutta oh well, olihan noita vuosia ja tuleekin vielä, mitä pienistä suvannoista!)

07.10 (noin). Koira hipsuttelee makuuhuoneeseen katsomaan, josko emäntä olisi jo hereillä. Sillä on meneillään mörkö-kausi, eikä se uskalla kakata iltalenkillä kun on pimeätä. Kerrankin yksi puska selvästi yritti hyökätä takaapäin kohti kakkareikää. Ihmiset ja toiset koirat muuttuvat pimeällä raateleviksi lihansyöjiksi. Tuulella ja sen tahdissa heiluvilla puunoksilla on jotain pahanenteistä kerrottavaa. Siksipä aamuisin on kova kiire kakalle.
07.15 Koira käy nuuskimassa naamaa ja lipaisemassa kokeeksi leuanpäästä. Teeskentelen nukkuvaa. Koira kaivaa jalkani peiton alta ja alkaa järsimään kantapäätä. Murahdan mukamas kiukkuisesti. Koiran häntä alkaa vispata, se ei ollut totinen murahdus vaan sellainen laiska muka-murahdus. Koira alkaa lussuttamaan varvasta. Kutittaa.
07.30 Koira vikisee sängyn vieressä ja osoittelee kuonolla peräreikäänsä. Uskottava se on. Nousen ylös.
07.40. Puen päälle ja lähden ulos. Aurinko paistaa jo. Hissuttelen liukkaalla jäällä ja koiraa tarkkailee minua, se on oppinut että emäntä ei saa nykyään kaatua.
07.50 Iloitsen, koska koira jätti puolen metrin päässä ruokailevan oravan käskystä rauhaan. Näin aamuisin se on kiva koira, kiltti koira. Ohitamme räksyttävän mäyräkoiran ja räyhäävän tiibetinspanielin korvaa lotkauttamatta. Olen ylpeä koirastani ja se näyttää olevan ylpeä itsestään. Kun aikansa tuijottaa tuota mustakirsuista kuolakuonoa, oppii erottamaan ne kymmenet hienovaraiset ilmeet, jotka viestittävät koiran tunnetilasta. Nyt se kävelee ylväänä kuin kuningas, vilkuilee ärsyttäviä räksyttäviä alamaisiaan alta kulmien, kuin halveksien. Mielestäni se on ilmeikkäin koira, minkä olen koskaan tavannut. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että tunnen sen niin hyvin.
08.00 Leikimme pallolla lumihangessa. Vajoan hankeen polvea myöten, enkä pääse ylös. Koira tuijottaa minua vähän säälivän näköisenä. En tiedä osaako se yhdistää lisääntyvän kömpelyyteni vatsassani kasvavaan vauvaan. Joskus se osaa yhdistää mitä merkillisempiä asioita.
08.10- 08.40 Vaeltelemme ympäriinsä. Koiralla on myös meneillään tutkimiskausi, joka tarkoittaa, että kaikki lenkkipolun varrella on sen mielestä kummallista ja mielenkiintoista. Ihmettelemme venyttelytelineen juurelle unohtunutta hansikasta tovin. Hansikas kokee kovan kohtalon, se raadellaan ja sen valkoinen sisus möyhennetään silpuksi.
08.45. Tulemme kotiin. Avaan verhot, aukaisen parvekkeen oven ja laitan teeveden kiehumaan. Syön aamupalan, luen facebookin, uutiset, sähköpostit, mielenkiintoisimmat blogilinkit. Tänä aamuna opin mielenkiintoisia asioita B-streptokokista ja kristillisten nuorisojärjestöjen vihasta homoja kohtaan. Kummastakaan ei näytä voivan parantua ja ne voivat tarttua myös jälkikasvuun.
10.00 ---- Pakkaan. Minulla on meneillään moby-kausi ja kuuntelen porcelainia ehkä viidettäkymmenettä kertaa. Moby-kausi voi iskeä vain kerran viidessä vuodessa ja kestää vain hetken. Aion ottaa siitä kaiken irti. Haluaisin kuunnella Laguuni-elokuvan soundtrackia, koska porcelain tuo mieleeni erään toisen soundtrackilla olevan biisin, jota kuuntelin teininä kun halusin kuolla. Tästä huolimatta biisiin ei liity huonoja muistoja, ehkä siksi etten oikeasti halunnut kuolla vaan jotenkin nurinkurisesti vain elää liikaa.
13. ja jotain. Vanha työkaveri teatteriajoilta tulee käymään. Muistelemme aikaa Kokkolassa ja yhtä vappua, kun saunoimme myöhään aamuyöhön kummittelevan kotimme kellarissa. Minä en muistanut, mutta työkaveri muisti, että olimme myös paahtaneet vaahtokarkkeja kynttilänliekissä ja suunnitelleet myyvämme paahdettuja vaahtokarkkeja kesämarkkinoilla. Ilmeisesti olin myös juossut pihalla yöpuvussa. Ilmeisesti olin myös oksentanut ja sen jälkeen juonut lisää. Muistan vain siinä varhain aamulla ihmetelleeni miten väritöntä aamun ensimmäinen valo voikaan olla.
16. ja jotain. Vanha työkaveri lähtee. Kiertelen asunnossa osaamatta enää aloittaa mistään. Tavaroita on liikaa ja laatikoita liian vähän. Eniten ärsyttää sellainen sekalainen sälä, jota ei voi järkevästi pakata mihinkään, muttei myöskään heittää pois. Vauva potkii kuin riivattu, se haluaa ravintoa. Syömme thaimaalaisen aterian jämiä ja kalapuikkoja riisillä & tillikastikkeella.
20.30. Hups. Ilman päämäärää aika kuluu vain pois, jälkeä jättämättä. Päätän opiskella myös kesällä, koska tosiasiat viittaavat nyt pahasti siihen, etten pysty aloittamaan vielä tälläkään viikolla. Jäljelle on jäänyt sentään taas yksi täysi jätesäkki roskiin menevää roinaa. Luulen, että roinaa kertyy aina lisää, mutta tosiasiassa se koostuu suurimmaksi osaksi vain niistä jutuista, mitä ei edellisessä muutossa raaskinut heittää pois. Minulla on kammottava tapa heittää pois tarpeellisia asioita ja säästää tarpeettomia. Olen säästänyt esimerkiksi rikkinäistä hiustenkuivaajaa vain sen takia, että joku saattaisi korjata sen. Jos joku ei ole korjannut sitä seitsemään vuoteen, on aika epätodennäköistä, että korjaa nytkään. Sen sijaan olen hankkiutunut eroon tupperwaren säilytysastioista, mistä mies jaksaa minua jälleen kerran muistuttaa. Olin kuulema saanut raivokohtauksen kun ne eivät mahtuneet pahvilaatikkoon ja heittänyt astiat roskiin. Olen kuulema sellainen, harkitsematon ja arvaamattoman impulsiivinen ja raivoan usein. On hyödyllistä olla parisuhteessa, koska silloin ei koskaan pääse unohtamaan sitä, miten viallinen ja keskeneräinen oikeasti onkaan.
21. ja jotain. Puramme kaapista löytyneen pahvilaatikon. Sen sisällöstä 90% menee roskasäkkiin. Onneksi on tullut raahattua tätäkin laatikkoa mukana ne 800 kilometriä, totean miehelle. Yhtäkkiä elämä näyttää turhalta ja sisällöttömältä. Sellaiselta, että siitäkin 90% voi heittää roskiin. Alkaa itkettää. Ajattelen, että olen liian vähän läsnä. Olenko ollut läsnä milloinkaan? Sitten se menee ohi. Löydän laatikosta erään vuoden 2008 iltasanomien (vai oliko se iltalehti?) numeron lööppeineen. Testaamme siinä mieheni kanssa, miltä seksi maistuu heinäladossa. No emme oikeasti. Kesäteatterin ohjaaja ja tuleva esimiehemme järjesti meille kivan jipon, kyse piti olla jostain gallupista. Päädyimme lööppiin ja keskiaukeamalle. Kuvat olivat kamalia, me luulimme että vain yksi tulisi juttuun ja pelleilimme oikein sydämemme kyllyydestä. Nolotti kauan, mutta sitten se meni ohi. Tämän päivän lööppi on huomisen roska. Jälkikäteen kuulin, että muutama entinen kirjallisuudenopiskelija-tuttu oli spekuloinut, josko yritin saada itselleni tällä tempauksella julkisuutta. Että olipas säälittävää lähteä tuollaiseen mukaan. Yksi näistä tutuista oli soittanut ystävälleni tiedustellakseen, oliko asia näin. Haaveilinko todella julkisuudesta niin kipeästi? Ystäväni kanssa nauroimme pissat housussa, vaikka tokihan tuollainen keski-ikäinen ja keskiluokkainen ilkeily vitutti. Kun sitten vähän myöhemmin samat tyypit ovat spekuloineet vastaavalla tavalla kaikkea muutakin elämässäni, on vitutus lakannut ja ihmetys alkanut. Joko olen tärkeämpi ihminen kuin tiedänkään, tai sitten nämä tyypit ovat syntyneet 1600-luvulla.
22. ja jotain. Nuokun sohvalla. Televisiosta tulee realityohjelma painivista kääpiöistä. Alkaa tehdä mieli jäätelöä. Syön keksejä. Kirjoitan lapulle seuraavan päivän ohjelman, etten unohtaisi. Viime aikoina olen unohdellut paljon. Mattopesula ja kyläily vanhan koulukaverin luona. Hänellä on lapsi, mukavaa päästä juttelemaan äitijuttuja. Sen lisäksi hän on löytänyt kaappinsa kätköistä ensimmäisenä yliopistovuotenaan minusta kirjoittamansa tekstin " X X - erilainen runotyttö". Yhtäkkiä tajuan, että olin 21-vuotiaana ihan lapsi. Ja olen vieläkin lapsi, koska 7 vuoden päästä olen kokenut liikaa ymmärtääkseni miltä maailma näyttää nyt. Se alkaa väsyttää. Nukun.

17. maalisk. 2011

Meemit on nörteille.

Kaikki muut näyttävät kirjoittavan jotain kivaa meemiä. Meemi on minusta typerä nimi. Sellainen internetnörttien juttu, josta ei pitäisi tietää mitään. "Ai siis mikä on meemi?" kysyisi joku sellainen ihminen, joka ei käytä tuntikausia aikaa kirjoittaakseen itsestään mukayksityisiä asioita internetiin, saati lukeakseen toisista mukayksityisiä asioita. "Ahaa, hänen suhteensa isään on vaikea". Onko normaalia olla kiinnostunut sellaisista asioista? Ennen näistä puhuttiin vain punaviinin tahraamin huulin ja hampain, jatkoilla jossain päin Tammelaa tupakalla tuuletusparvekkeella muiden nukkuessa. Nyt nämä asiat ovat täällä. Itsekin juuri kirjoitin siitä, miten kusin housuuni julkisella paikalla. Puhumattakaan siitä, miten paljon sanoja olen tuhlannut eksistentiaaliseen angstiin tai vammautuneen minäkuvani analysoimiseen. Voi näitä yksityisen kadotuksen aikoja.
Mutta meemejä en kirjoita. Tässäkin kysytään sellaisia asioita, joista tiedän kirjoittavani aivan liian paljaasti. Enkä halua. Olen kurkkuani myöten täynnä julkista paljautta ja paljastelua. En minä sitä häpeä, todellakaan. Kirjoitan itsestäni paljaita asioita, koska en usko olevani niin ainutlaatuinen, että joku kavahtaisi ilosta/inhosta/kauhusta/järkytyksestä. Toisaalta en odota, että ne ketään kiinnostaisivat, näkymättömälle yleisölle on vaan niin paljon tarkoituksenmukaisempaa kirjoittaa kuin itselleen. Yksityinen taas on aina ollut mielestäni pelkkä hölmö illuusio. Emmekö me kaikki kaiva nenäämme ja tarkastele löydöksiä silloin kun kukaan ei ole näkemässä? Tai jostain mystisestä syystä tiedä, miltä persereikä haisee sormissa? Ja kas kummaa, lopulta mikään ei ole yksityistä. Ei suru, ei menetys, ei liioin rakkaus tai kiimanesteitä tirskuvat aktitkaan. Miksei niistä siis voisi kirjoittaa? Voi ja saa. Mutta jotenkin en jaksa. En varsinkaan äitisuhteista tai lapsuudentraumoista tai rakkaudesta. Tai rakkauden puutteesta, sehän on paljon mielenkiintoisempaa. Luen kyllä mielelläni muiden paljastuksia. Se on kiehtovaa. Mutta ei paheellista. Läheistä?

Olen nähnyt taas kummallisia unia. Yhdessä liitelin Imatralle vakoilemaan erään entisen työkaverin nukkumista. Kauhistelin hänen laihtumistaan. Myöhemmin sain kuulla, että hän on oikeastikin laihtunut paljon sitten viime näkemän. Toisessa salakuuntelin yhtä helsinkiläistä kolmiota Tampereelta käsin. Siellä rakennettiin väliseinää olohuoneeseen, jotta vieraat saisivat nussia rauhassa. Sitten on niitä iänikuisia imetysunia. Tällä kertaa koin taas kivuttoman synnytyksen ja kaikki oli oikein onnellista. En nähnyt vauvaani, mutta kätilö halusi tuoda minulle imetettäväksi kaksi keskosta. Minun tisseistäni suihkusi maitoa. Keskoset olivat kymmensenttisiä ja näyttivät muovinukeilta, niiden raajat olivat jotenkin jäykät ja liian keinotekoiset. Ne roikkuivat valtavissa hinkeissäni pikkuruisin muovikäsin ja kommentoivat tissieni kokoa ja ulkonäköä toisilleen maitoa imiessään. Molemmilla vauvoilla oli möreät miesäänet, toinen kuulosti ihan naapurissa asuvalta tuurijuopolta. Keskosella oli jopa sama tyyli sanoa "öh" joka toisen sanan väliin. Aloin tuntea kauheaa kuvotusta ja heilutella tissejäni puolelta toiselle niin, että vauvojen ote kirposi ja ne tippuivat lattialle. Koin samanlaista kauhua ja syyllisyyttä, jota tunsin silloin 3-4-vuotiaana, kun koiranpentu tippui sylistäni lattialle ja katkoi jalkansa. Aamulla ajattelin, että on kyllä hyvin raskasta kantaa näitä kaikenmaailman taakkoja kehdosta hautaan. Että ehkä nykyinen ylenpalttinen eläinrakkauteni onkin vain tarvetta paikata tuo lapsuudenaikainen tekoni. Että ehkä rakastan miestäni niin paljon vain siksi, että hän on isäni jälkeen ainoa mies, joka on onnistunut särkemään sydämeni. Että ehkä se psykoterapeuttinen diipadaapa on kaikki totta ja mikään ei ole puhdasta, varsinkaan perimmäiset motiivit.

Ups.

Miten hyvältä aurinko tuntuukaan kaiken sen pimeyden jälkeen. Vaikka kesä ei ole vielä tullut, pelkään jo seuraavaa talvea.

Muoks. Koska mies luki tämän ja tuli surulliseksi tuosta rakastamisen laatua koskevasta kohdasta, on nyt pakko huomauttaa, ettei se ole totta. Kunhan vedin tajunnanvirtamaisia aasinsiltoja asiasta toiseen. Vaikka se onkin totta, että vain kaksi ihmistä (miestä) elämässäni on särkenyt sydämeni, vain toiselle heistä olen voinut antaa anteeksi. Koska rakastan niin paljon ja rakastin jo kauan ennen sydämeni särkemistä. Ja mikä kummallisinta, sen jälkeen olen rakastanut vielä enemmän. (Lällyä).

Edelliset 10

huhtikuu 2013

S M T W T F S
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
282930    

Syndicate

RSS Atom
Sivun tarjoaa LiveJournal.com